2. maaliskuuta 2014

Perfektionistin ratsastuksenopettelu aikuisena

Värisen aina inhosta, kun sanon itseäni aikuiseksi. Hyi! Täytän vajaan vuoden kuluttua jo 25v. Mielestäni supermasentavaa.


Avauduin Maijan valkun jälkeen rakkaalle kyökkipsykologilleni Idalle siitä, etten osaa. Tiedän periaatteessa täsmälleen, mitä siellä hevosen selässä tulisi tehdä, mutta käytännössä en saa sitä toteutettua ja suoritus jää aina jostakin vajaaksi. Perfektionismiin taipuvaista ihmistä tämä syö enemmän kuin haluaisin edes myöntää. Haluan aina menestyä joka lajissa ja ratsastuksen olen aloittanut ihan puhtaasti liian myöhään - ja ei se kerran tai kaksi ratsastuskoulun tunnilla viikossa oikeasti kehitä niin paljoa, kuin minä olisin halunnut. Kaikki kunnia äidilleni, joka jaksoi ajaa sen 20min suuntaansa sen kaksi kertaa viikossa viemään minua tunneille, ilman sitä en olisi tässä ylipäätään!

Siirryin kyllä lähemmäs ratsastamaan muistaakseni 14-vuotiaana ja Chapelissa sain ratsastaa huomattavasti enemmän, myös itsenäisesti. Harmi vain, että se oli se ikä, kun olisi tarvinnut käydä jokaisessa mahdollisessa valmennuksessa. Sitten tuli Pommac, ratsastus ensin jäi muutamaksi vuodeksi ja sitten puskailin useita vuosia. Nyt on Leevin kanssa draivia ja mahdollisuuksia, mutta opiskelijaelämään kuuluvaa jatkuvaa rahojen laskemista ja joudun jättämään valmennuksia välistä. Tosin nyt pääsen käymään hyvien valmentajien tunneilla ja Wilkku on halukas auttamaan minua ja pitämään minulle tunteja, tilaisuus joka on kuin taivaan lahja. 




Käsittelen oikeastaan hevosta kuin hevosta maasta ja ajossa ei ole ongelmia, mutta ratsastuksessa on vaan niin paljon liikkuvia osia. Masentaa katsella itseään videolta tai valokuvista, kun näkee aina vaan ne samat virheet joihin yrittää puuttua aktiivisesti. Toisaalta kyllä osaan iloita onnistumisista ja sillä yhdellä onnistumisella jaksaa taas puurtaa ja pettyä :) Myönnän kyllä senkin, että Leevi on juuri sellainen hevonen, jota en osaa luonnostani ratsastaa - se vaatii hirveästi jalalla eteenratsastusta, kun taas minä olen enemmän kotonani kuuman hevosen selässä. Leevi todella näyttää, osaako ratsastaja ratsastaa sillä jalalla vai ei. Sen saa kyllä apuvälineillä kuten raipalla liikkeelle, mutta liike ei tule omasta moottorista ja hevonen tarjoaa itseään kuolaimen alle nätisti kaula kaarelle, asentoon jolla ei ole peräänannon kanssa mitään tekemistä. Minä pyrin ratsastamaan pari kertaa viikossa kokonaan ilman raippaa, kannukset olen vielä pitänyt mukana varmuuden vuoksi ja nekin osoittavat yleensä alaspäin, jotta käytän kannusta varmasti vain tarpeeseen. Yritän tosissani oppia saamaan Leevistä sen parasta irti ja käytän sillä myös ratsuttajaa opettamassa hevoselle uutta ja läpiratsastusmielessä. Silti toivoisin, että minulla olisi miljonäärimies, joka ostaisi minulle vielä pari hevosta lisää ja saisin päivittäin laadukasta koulu- ja estevalmennusta. Haaveilla saa!



2 kommenttia

  1. Oot kuitenkin ratsastellut yli kymmenen vuotta? Ei se kovin huonokaan ole. Mulla oli yli kymmenen vuoden tauko tässä joten rehellisesti sanottakoon etten ole ikinä edes kunnolla ratsastanut ajatuksen kanssa. Silloin joskus nuorena pääsin ratsastamaan älyttömän hyviä hevosia jotka oikeasti teki kaikki kuviot kun pyysi "sinne päinkään"... nyt sitten ihmettelen ja opettelen miten tän kaiken pitäisi mennä :D Itseänikin ärsyttää katsoa omia videoita, vaikka niistä paljon oppiikin. Usein selässä luulen että JES nyt menee hyvin jee jee ja videota kun katsoo niin ei voisi pahemmin erehtyä.. ei muuta kuin lisää treeniä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos oikein lasken niin ratsastusta takana joku 14 tai 15 vuotta on aika lähellä totuutta, osa tästä puskailua ja osa tunneilla ja nyt tämä viimeinen puoli vuotta tosissaan. Mulla on siis sellainen... sanotaanko perustaito ja -taju mitä siellä kopukan selässä pitää tehdä, mutta keskeneräisen Leevin kanssa homma ei ole yhtään niin sujuvaa ja helppoa kuin toivoisin. Yritän pitää mielen avoimena ja hokea mantraa "vuoden päästä olen jo paljon parempi!"

      Poista