Erikoispostaus: elämää Italiassa part III

Otetaan pojat käsittelyyn tällä kertaa.

Oneway 3v.

Kuvassa esiintyvä Oneway oli mielenkiintoinen tuttavuus. 3-vuotias oripoika oli peruskiltti, utelias ja ennenkaikkea suurikokoinen. Olen itse 171cm pitkä, enkä nähnyt pojan selän yli varpustamatta. Oli melkoinen järkytys Onewayn kopsutellessa talliin, kun olin tottunut niihin 155-160cm hevosiin... Kaiken lisäksi ori tuli talliin minun ollessani raveissa ja kuulin illalla kotiutuessani hevosesta tulleen minun passini. Eikun aamulla ekana tutustumaan uuteen kaveriin ja lykkäämään se kävelykoneeseen ennen treeniä :)

Oneway oli kiva käsitellä, mutta korvistaan arka. Paras tapa saada pojalle suitset päähän oli avata päävehkeistä poskihihna ja pujottaa niskahihna paikalleen korviin koskematta ja sitten kuolaimet suuhun ja poskihihna takaisin kiinni. Ravipäävehkeillähän tämä onnistuu, kun turpahihna vain kulkee poskihihnojen läpi, ei lainkaan niskan kautta. Onewaylla oli kokoa niin paljon, että oli turha edes yrittää saada perinteisellä tavalla kuolaimet suuhun ja niskahihna korvien yli-tyylillä suitsia päähän, kun pää nousi välittömästi taivaisiin. Olisi ollut epäreilua hevoselle laittaa joka kerta huulipuristimen avulla ne päävehkeet...

Ajaa ori oli hyvä, tosin kilpahevosena lähinnä säälittävä. Huippuori Varennen jälkeläiseksi aikamoinen pettymys, ei paljoa alle kahtakymmentä päässyt. Kiva hevonen, mutta Italian raviurheilussa se ei vain riitä! Kerran tosin sain antaa kotona Onewaylla isän kädestä, kun vein hevosta tarhaan ja meinasin saada tämän pikkuisen niskaani astumismeiningillä. Kerran kunnon huomautus riimunnarun päällä ja todettiin, että mammaa ei kannata yrittää astua.

Noblesse Como 4v

Noblesse oli ainoa ruunani, Oak Wisen puoliveli samasta isästä Self Possessedista. Jos Oak oli raivostuttava hoitaa mutta hyvä ajaa, oli Noblessen kohdalla asia päinvastoin... Ajoin hevosella tasan yhden lenkin ja jaksoin pidellä vastaan kuutisen kierrosta 800m radalla, hevosen pää 90 asteen kulmassa ja minulla ohjaslenkit kyynerpäissä. Pääsimme vielä talliin yhtenä kappaleena, hevosella oli kuola värjääntynyt vaaleanpunaiseksi verestä sen purtua kieleensä yrittäessään viedä minua minkä jaloistaan pääsee ja minulla kaikki käsivoimat loppuneet. Noblesse siirtyi sillä hetkellä ilman sen enempiä puheita perähevoseksi. Otin Noblessen ensin oikealle puolelle perään ketju turvalla ja painaminen jatkui jatkumistaan, se lenkki oli helvetillinen. Siirsin pojan vasemmalle ja siitä tuli oikeasti hyvä treenata! Noblesse stressasi järkyttävästi lenkkejä hiiteistä puhumattakaan ja lopulta tuli pomolta käsky laittaa sille cresendo hiittikuolaimeksi, ruuna lisäksi pidettiin visusti toisen hevosen selässä - eikä se ollut koskaan jonossa toisena vaan vasta kolmantena tai neljäntenä, jos keulahevonen päätti laukata. 

Apuvalmentaja Luca ajoi kerran hiitin Noblessella ja minä ihan oikeasti varoitin! Luca ei uskonut hevosen olevan niin kauhea ajaa ja käänsi Noblessen vapaalle radalle heti radalle päästessään. Nauroin vedet silmissä hiittiryhmän tullessa takaisin talliin, Noblesse oli vienyt Lucaa useamman kierroksen minkä jaloistaan pääsi ja teki ehdottomasti Noceton (eli meidän pikkukylän, oltiin ainoa ravitalli) uuden rataennätyksen. Joskus kannattaisi uskoa mitä sanotaan!

Olin järjettömän täynnä itseäni, kun Noblesse starttasi ekan kerran. Hevosella oli viisi starttia alla ja kaikki päätyneet hylkyihin, nyt matkasin Bolognaan Noblessen, toisen oman hevoseni Oberon Jetin sekä Obama di Celon ja harjoittelussa olevan ranskalaistytön kanssa. Onneksi vanin kuski Silvano etsi meidän kuskin Legnanin käsiinsä, en ollut ikinä nähnytkään kyseistä tyyppiä... Silvano passitti kuskin käymään meidän tallissa ja sopimaan lämmitysasiat, mun hevoset Oberon ja Noblesse olivat peräkkäisissä lähdöissä. Kun kerroin Noblessen painavan aivan järjettömästi, päätettiin lämmittää mun hevoset samaan aikaan niin, että kuski ajaa Oberonilla edellä ja minä Noblessella selässä. Ei ole muuten ikinä hirvittänyt niin paljoa kuin silloin...

Lämmitys meni kuitenkin hyvin ja hevonen yllätti kaikki olemalla toinen itse startissa! Jos kuski olisi uskaltanut kääntää nollaradalle johtavan selästä, lähes 100% varma voitto olisi tullut. Olin täysin samaa mieltä kuskin kanssa, että peesailu oli juuri oikea ratkaisu kun kyseessä oli laukkaherkkä pullari. Hihittelin tosin puoliksi vahingoniloisena radan varressa starttia odotellessa, kysyessäni Legnanilta onko kaikki ok, oli vastaus "ei". Ilmeisesti siinä vaiheessa radalla pyöriessä ohjilla oli aika monta kiloa ehtaa heppaa. Startin jälkeen pelastin kuskin nappaamalla heti hevoselta sekin auki ja taluttamalla sen ohjasta tallin eteen ja pään päin seinää, jotta saatiin kärryt riisuttua. Olin aivan supertyytyväinen hevoseen ja niin oli myös kuski ja pomoni. Jäi harmittamaan, että seuraavaksi pari viikkoa myöhemmin Bolognassa Oberonin kanssa ollessa näin Legnanin taas joka kertoi Noblessen omistajan tulevan tippaamaan minua seuraaviin raveihin, kun sain hevosen maaliin asti ja menestyksellä - olin lähdössä viikon kuluttua takaisin Suomeen ja tipit jäi saamatta. Italiassa omistajien antamat tipit ovat kiva lisä hevosenhoitajille, ruokarahoina puhutaan yleensä. Muunmuassa Onewayn omistajalta sain 50e vaikka hevonen ei edes pärjännyt, eli tippausta pidetään tietyissa piireissä enemmän sääntönä kuin poikkeuksena.

Oberon Jet 3v.

Ja viimeisenä vuorossa on ehdoton rakkauteni, Oberon Jet. Naglon pojan tullessa talliin toivoin salaa mielessäni saadakseni hevosen omaksi passikseni, minulta oli juuri lähtenyt muutama hevonen. Minun passiksenihan Oberon tuli ja mikä ihana lutunen! Kaksi hullua silmää (niille jotka eivät tiedä, puhutaan hullusta silmästä kun hevosella näkyy koko ajan silmänvalkuaiset) ja kuten kuvasta näkyy, jalat aina miten sattuu :D Ihastuin hevoseen heti, kaunis ja hyväkäytöksinen ja myös hyvä ajaa. Oberon oli kiva hoitaa ja parturoida ja mies piti kiltisti myös pintelit jaloissaan! Sain kerrankin kääriä joka jalan halutessani, usein käärin Oberonilta tosin vain takajalat ja käytin toiset Oberonin pinteleistä Osaka Wiselle. Ennen starttia tosin käärin aina kaikki jalat, koska hevoset matkustivat pintelit jalassa. Ainoastaan Oak oli ilman pinteleitä starttia edeltävän yön ja käärin sille vasta viime hetkellä starttipintelit, hevosen odottaessa käytävällä pelastaakseni pintelieni hengen.

Takaisin Oberoniin, orin kanssa oli kiva käydä myös raveissa sen käytöksen takia. Ääntä maailmaan mahtuu enkä ikinä kiellä hevosta huutamasta niin kauan kun pysytään poissa minun tilastani ja käyttäydytään asiallisesti, Oberon oli ihanteellinen siinä suhteessa. Oberonin kanssa pystyi lähtemään raveihin vaikka yksin, sillä se odotti kiltisti karsinan edessä kun sille laittoi kärryt ja lompsi vasta luvan saatuaan kohti rataa ja kuskia. Kotona Oberon toimi niin kärryjen edessä kuin perähevosena tarvittaessa, Oberonin kanssa mulla oli useimmiten kaksi tammaa perähevosina kun oli niin kiva ajaa. Ainoan ongelman tuotti orin korkea säkä ja meidän kaikki valjaat oli normaali- tai matalasäkäisille - silatyynyn hiukan kuluessa valjaat alkoivat hangata. Tein ensin vaahtomuovista ensiapuun silatyynyn alle paksun patjan josta oli leikattu sään kohdalta pala pois ja lopulta siirsin Oberonin perähevoseksi parantelemaan selkäänsä. Selkä onneksi parani hyvin ja sain kilpavaljaisiini ylimääräisen kunnon pehmusteen Oberonin takia.

On nämä vaan muruja <3 Voisin yhden osan tätä vielä kirjoittaa, muutamia sanoja yleisesti elämästä Italiassa ja vaikka raveista enemmän faktoja :)

Erikoispostaus: elämää Italiassa

EDIT: Tästä olisi tulossa niin superpitkä postaus, että kirjoitan ensimmäisen osan nyt ja jatkan jos lukijat niin haluavat. En viitsi satuilla kilometritarinoita, jos aihe ei kiinnosta ollenkaan :)

Julkisivukarsinat - starring Odinga & Moriera As

Tylsä koulupäivä sai ajatukset palaamaan lämpimään ja ajattelin saman tien tehdä aiheesta erikoispostauksen hevosettoman päivän ratoksi, josko jotakuta kiinnostaa lukea enemmän elämästäni Italiassa.

Muutin työn perässä Pohjois-Italiaan, Nocetoon, noin tunnin matkan päähän Milanosta. Olin tien päällä päivälleen 9 kuukautta, ennen kuin jouduin jättämään välimerelliset maisemat ja palaamaan takaisin Suomeen - oli todellinen kulttuurishokki lentää vuorten ja peltojen keskeltä suoraan metsään Pirkkalan lentokentälle!

Lähdin tien päälle 15. syyskuuta 2010, eli 20-vuotiaana. En tiennyt mitä odottaa, en puhunut sanaakaan italiaa ja pelkäsin etukäteen selkävaivojeni takia, kuinka kauan pystyn tekemään raskasta ruumiillista työtä. Ihmeekseni sopeuduin joukkoon nopeasti ja toinen suomalainen työntekijä, jo vuoden Italiassa asunut Hanni auttoi minut alkuun italiani kanssa. Olen onneksi oppinut puhumaan kieliä arastelematta ja äärimmäisen huvittavia tilanteita koettiin erityisesti ensimmäisten kolmen kuukauden aikana, kun olin oppinut ymmärtämään italiaa mutten puhunut itse vielä kovinkaan paljon. Hyvin puutteellisella sanavarastollani yrittäessäni selittää asiaani vain italiaa ja espanjaa puhuville chileläisille työkavereilleni saatiin monet naurut, kun sanoin jotakin aivan muuta mitä olisi pitänyt. Olen tosin edelleen vähän vihainen Wilsonille, kun lykkäsi mut hakemaan hevosten numerot ja kysymään tallipaikat Montecatinin raveissa oltuani kuukauden töissä - mokoma kehtasi seisoa parin metrin päässä nauramassa kun yritin selvittää asiaani numeroiden jakajalle! :)

Tarhoja auringon laskiessa

Töihin aloin heti tilalle saapuessani ja ensimmäisen viikon ajoin tasapuolisesti kaikkien hevosia ja iltaisin autoin Hannia hänen passiensa kanssa, kun minulle ei vielä oltu passihevosia osoitettu. Ensimmäinen järkytys tuli, kun lähdin ajamaan treeniä ensimmäisellä hevosella - en ollut ikinä pitänyt perähevosta ja samaan aikaan ajanut yhtä, aina oli ollut toinen ihminen perähevosta varten. Eipä siinä mitään, käsihevonen kainaloon ja menoksi! Tästä tuli päivässä täysin rutiinia, usein pidettiin kahta perähevosta samaan aikaan. Säännöllisen epäsäännöllisesti oli yksi tai kaksi perähevosta irti, mutta ne metsästettiin kiinni ja matka jatkui. Onneksi hevoset olivat niin tyhmiä (vai viisaita?), että juoksivat suoraan tallille jossa oli yleensä aina joku ottamassa kiinni.

Ehdottomasti hauskin kokemus perähevosen päästessä irti oli, kun Hanni oli alkanut pitää yhtä passihevostaan, silloin 3v Oregonia perähevosena. En tosiaan muista millä ajoin itse, mutta mulla oli kaksi tammaa perähevosina ja toinen tammoista oli oma passini Osaka. Oregon sai idean repiä itsensä irti Hannilta ja lähti juoksemaan rataa ympäri minun perässäni. En tiedä mikä tilanteessa oli niin hauskaa, mutta Oregonin kiinniottamisesta ei tullut mitään kun nauroimme Hannin kanssa molemmat vedet silmissä, kun nuoriherra tepsutteli minun kolmikkoni perässä aivan varmana siitä, että pidin myös sen narusta kiinni. Tilanne on vaikea kuvailla näin jälkikäteen, mutta se oli jotain uskomattoman hauskaa.

Ainoa kuva varsoistani - Perla Axe 2-vuotiaana

Ensimmäiset omat passihevoseni olivat Broadway Marquis, Nuryev, Nischninowgorod, Nancy Or, Oak Wise ja Osaka Wise. Broadway, tai lyhyemmin B-way johon muotoon nimi loppuviimeksi vääntyi, oli kiva hevonen. Amerikantuonti, ollut Italiassa vuoden eikä kulkenut mihinkään. En ollut valehtelematta ikinä nähnyt niin kilttiä ja positiivista orihevosta. Ajaa B-way oli alkuun kamala - ohjien toisessa päässä ei ollut mitään, ei yhtikäs mitään. Hevonen juoksi pää rinnassa ihan omatoimisesti ja näin tapahtui treenin lisäksi myös hiiteillä. Koeta ajaa sellaista nyt sitten... Yhtäkkiä Broadway alkoi kuitenkin löytää ohjalle ja painamaan ja yhtä yhtäkkiä paineli 13-aikoja muutamaan starttiin! En tiedä mikä muuttui, mutta hevonen löysi sisäisen kilpahevosensa ja tottakai otan kaiken kunnian siitä itselleni ;)

Sisäinen kilpahevonen tosin valloitti myös kotoisen olemuksen ja entinen jokapaikanhöylähevoseni (eli se, jolle laitettiin aina ensimmäisiä kertoja perähevosena toimivat... Broadway puksutti eteenpäin kuin juna ja ohjastaja sai keskittyä pitämään perähevosen aisoissa) alkoi painaa myös treenissä. Siirsin sen loppuviimeksi perähevoseksi, ei ole mitään niin ärsyttävää kuin etuhevonen joka painaa ohjalle ja parhaassa tapauksessa kaksi painavaa perähevosta.

Broadway Marquis

Hevoskatraani venäläisedustus lisääntyi yhdessä vaiheessa ja remmiin liittyi vielä Nowosibirsk. Tämä pieni, hyvin arabimainen oripoika oli ihana! Nowon kanssa ei koskaan ollut tylsää ja se jos joku oli suloinen paketti. Alla oleva kuva ei tosiaankaan tee oikeutta hevoselle, mutta liikkuessaan tämä poika oli ihana ja keksi aina äiskän päänmenoksi jotain kivoja kevätjuhlaliikkeitä. Nowon bravuuri taisi olla nelitassuhyppy suoraan ilmaan ja mahdollinen spagaatin yritys... En tosiaan tiedä mitä se yritti, mutta aina se oli yhtä huvittava.

Nowosibirsk

Raveissa kävin yhdessä vaiheessa 3-4 kertaa viikossa, myös muiden kuin omien hevosteni kanssa. Kävin useimmiten Milanon San Sirossa tai Bolognassa, mutta nähtyä tuli myös Montecatini, Padova, Follonica, Torino, Firenze, Cesena ja varmaan muitakin ratoja, mutta useimmiten kävin mainituissa paikoissa. Raveissa oli välillä tuhoton kiire ja välillä pyöriteltiin peukaloita ja nautiskeltiin Italian auringosta. Bolognan kahviosta sai ehdottomasti parhaat ruuat! Vietin joskus koko päivän Bolognassa Ramonin hevosen Laurel Americal juostessa tris-lähdössä, joka vaati lähtöön osallistujat paikalle reippaasti ennen raveja - ehdimme nauttia rauhallisen lounaan ja jutella kaikesta maan ja taivaan väliltä. Ramonin kanssa oli aina kiva reissata, tulimme hyvin toimeen ja juttua riitti.

Nuryev

Jos aihe kiinnostaa, seuraavaksi voisin satuilla lempihevosistani Irresistibilestä, tytöistäni Oak ja Osaka Wisesta, Noblesse Comosta, Oberon Jetistä sekä kilpailumatkasta Pariisiin sekä hevosen viennistä lentokentälle Frankfurtiin. Aloitettiin siis vähän historialla :)